Tommi Toija Veturitallissa

Tommi Toijan mainioiden pikku-ukkojen kuvauskohteena on ihminen, jolloin Toijan suurpiirteinen työstötekniikka sekä ukkojen esittämisessä käytettävä tilannehuumori käyvät yhteen paljastaen luomakunnan kruunun avuttomuuden, haavoittuvuuden ja inhimillisyyden. Hahmojen kiehtovuus perustuu siihen mysteeriin, mitä sivistyksen kerroksia irvisteleviltä ja vapautuneesti lorottelevilta hahmoilta on riisuttu. Hahmojen elekieltä ja asetelmia voi tulkita sekä kirjaimellisesti että allegorisesti, sillä keraamisten veistosten muotokieli sallii tarkastella hahmoja niin vallattomina poikaviikareina kuin symbolisina Ihmisen poikina, jotka maskuliinisista piirteistään huolimatta kelpaavat avaramielisesti tulkiten myös koko ihmiskunnan syntien kantajiksi. Se, että Toija ei woke-henkisesti nimeä noita syntejä, on Veturitallin näyttelyssä vapauttavaa. Toisaalla Toija viittaa Kärpästen herran kaltaiseen sivilisaatiopessimismiin sekä Danten Jumalaisen näytelmän arkkitehtuuriin, toisaalta hän vain tuntuu tutkivan ihmisten luontaista ilmeikkyyttä ja sen rajoja.

Erityisen paljon pidin Fragmentteja -teosinstallaatiosta, jossa Toija on hahmotellut savesta nopeita kasvotutkielmia, joiden synnyssä sattumalla on suuri rooli. Toija kertoo etsivänsä materiaalista muotoja, ”katsoo, mitä löytyy”. Mukana on myös croquis-piirustuksia, jotka ovat syntyneet Toijan työhuoneella Lallukassa. Ne on Veturitallin näyttelyssä aseteltu suureksi installaatioksi yhdelle peräseinälle ja vahvistavat omalta osaltaan vaikutelmaa Toijasta taiteilijana, jolle kaikenlainen fyysisyys on tallentamisen arvoista. Kuvan tekeminen kertoo aina, että tallentamisen kohde on arvokasta.

Mistä taiteilijan tavaramerkiksi muodostuneet virtsaavat poikahahmot oikein kertovat? Niitä voi kaiketi tulkita bahtinilaisittain karnevaalihahmoiksi, jotka peittelemättömillä ruumiintoiminnoillaan tekevät tiettäväksi, että maailman perusta ei ole kuningas eikä neuvosto, vaan kaikki riippuu näiden alapuolella elävien massojen kanto- ja uusiintumiskyvystä, joka on hyvä ottaa huomioon. Kun rakko (raja) tulee täyteen, se tyhjennetään. Elämän perusta on massojen biologiassa, ei erityisten etevien johtohahmojen ideologiassa. Erityisesti Jumalainen näytelmä -veistos, suihkulähde, jossa Manneken Pis -tyylinen poikahahmo lorottaa huipulla, tuo mieleen bahtinilaisen karkeuden ja elinvoimaisuuden liiton, kun poikahahmon alapuolella parveilee otuksia ”elämän eliksiirin” valuessa alaspäin.

Persulaisesta, tunkkaisen juurevasta kansanomaisuudesta Toijan veistokset eroavat ainakin siinä, että Toija liittää ihmisyyteen olennaisena piirteenä muukalaisuuden. Viimeiseen saliin kootussa installaatiossa Muukalaiset pikkumiehet kansoittavat koko lattian, mutta hahmot vaikuttavat omaan olemiseensa sulkeutuneilta monadeilta. Voiko teosta lukea vaikkapa siten, että vastaanottajamaiden kansalaisten silmissä homogeeniset maahantulijat ovat kaikki yksilöitä, joita ei välttämättä sido maanmiehiinsä mikään erityinen? Jälleen Toijan teos jättää viisaasti avoimeksi sen, mikä on yksinäisten pikku-ukkojen salaisuus.