Saara Ekström WAM:ssa

Ajallisuuden koleita tutkielmia

Saara Ekström: Alkemia. Wäinö Aaltosen museo 5.2.–24.4.2016.

Alkemistit yrittivät valmistaa kultaa, mutta he etsivät myös elämän eliksiiriä, ajan pysäyttäjää. Saara Ekström (s. 1965, Turku) on uransa alusta asti käsitellyt videoissaan ja installaatioissaan ajallisuutta, ja hän on usein käyttänyt stillebeniä aiheenaan.  Ekströmille on tyypillistä esittää elämä ja kuolema epäsentimentaalisena kiertokulkuna videotaiteen luuppiominaisuuksiin tukeutuen. Videoformaatissa uudelleentulkitun stillebenin avulla ajan kulumista voi tarkastella viileästi ilman että kuvauksen kohteet tai taiteilijan kädenjälki muistuttaisivat katsojaa kuolevaisuudesta. Saman teeman käsittelyä on nytkin tarjolla Wäinö Aaltosen museossa esillä olevassa Alkemiassa. 

Ekströmin tuotannon toinen kantava teema liittyy optiseen tiedostamattomaan, jota hän on kartoittanut suurennosten ja hidastusten avulla. Ekström luottaa näkymättömien, jopa mitättömien ilmiöiden metaforiseen voimaan Walter Benjaminin peräänkuuluttamalla tavalla. Esimerkiksi Grotesque and Arabesque-sarjassa (2005) seurataan erilaisten nesteiden hidasta sekoittumista veteen ja luotetaan katsojan mielikuvitukseen.

Ekströmissä on optisen tiedostamattoman kuvaajana ollut myös hieman silmänkääntäjän piirteitä, ja WAM:nkin näyttelyn monissa teoksissa voi nähdä taikurin elkeitä. Limbuksen salaperäisessä, mustassa tyhjyydessä kelluvat oliot herättävät kysymyksiä valokuvien tekoprosessista. Näyttävimmässä tempussa käytetään hyväksi katsojan liikettä galleriatilassa. Samalla tavalla katsojan liikkeen huomioivaa, mutta pienieleisempää taidetta näin viimeksi syksyllä 2015 Galleria Bernerissä Henna Tyrväisen näyttelyssä All Good Things Come to an End, jossa oli esillä katseen suunnan mukana muotoaan muuttavia serigrafiatöitä.

Ekström on kertonut olevansa kiinnostunut toden ja keinotekoisen suhteesta. Räätäli-videolla esiintyy joutuisa käsityöläinen, mutta liikkuva kuva häviää optiselle harhalle, joka syntyy screenin eteen asetetun matalan vesialtaan avulla. Lattia aukeaa, ja allasta lähestyessäni olen näkevinäni syvyydessä uuden huoneen, jossa galleriatilan katon puiset tukirakenteet ovatkin muuttuneet modernistisen kirkon penkeiksi. Yksityiskohtia tarkastelemalla illuusio särkyy kuitenkin nopeasti. Simulacrumin ja todellisuuden erossa on kuitenkin jotakin viehättävää - ero näyttää kutkuttavan haudansyvältä. Teoksen nyrjäyttävä vaikutus perustuu aikaan: veden heijastukset eivät halua paljastaa salaisuuttaan heti.

Alkemian maailmaa on suuri houkutus tulkita The Fast Show-sketsisarjan koomisen yksisilmäisen maisemamaalarin Johnny The Nice Painterin tavalla: ”Black! Black!” Huoneet ovat kauttaaltaan hämärästi valaistuja. Teosten äärellä kuolemaa ei joudu kohtaamaan silmästä silmään, mutta se on läsnä vihjauksina, välähdyksinä ja siten yhtenä tulkintamahdollisuutena. Edellä mainitun Limbus -installaation kaikista kuvista ei osaa sanoa, esittävätkö ne eläviä olentoja. Ripustus luo vaikutelman kuriositeettikabinetin aarteista, jotka on järjestetty ryhmäksi tuntemattomien mielihalujen mukaisesti. Vierekkäin ollessaan kaikki ovat korun kaltaisia: mustekalan imukuppilonkerot, läpinäkyvät kiteet. Elollisen ja elottoman raja katoaa.

Observatorio-nimisessä installaatiossa peräseinälle heijastettu elävä pöllö tiukkoine tuijotuksineen on samassa tilassa täytettyjen, siipiään jännittävien lajitovereidensa kanssa, jotka on nostettu korkeiden pylväiden päälle. Luonnontieteellisissä ja historiallisissa dioraamoissakin on ripaus alkemiaa, halua pysäyttää aika tunteisiin vetoavalla hetkellä. Elämää ei kuitenkaan voi säilöä. Inventaariossa valokuvat salaperäisten, ehkä täysin fiktiivisten newyorkilaisten keräilijäveljesten jälkeensä jättämistä kokoelmista kertovat tämän inhimillisen totuuden sivuuttavasta keräilyvimmasta.

Phantasma- videoteoksessa kuvataan rappeutunutta kööpenhaminalaista akvaariota kulissien takana. Turisteille suunnatun maailman nurjalla puolella on karuja, kammiomaisia huoneita, joihin vesialtaat aukeavat. Välillä kuvataan akvaarioiden elämää, ja tuntuu, että olen uppeluksissa kasvien ja eläinten keskellä. Vesi virtaa, pulppuaa ja tihkuu, kunnes näkökulma siirtyy kävijöiden puolelle. Triptyykin keskelle ilmestyy aavemaisen liikkumaton kuva pimeässä hohtavista, ehkä jo tyhjistä säiliöistä. Stillebenmäinen näkymä tuntuu lyhyestä kestostaan huolimatta merkitsevän paljon. 

Muun muassa Ekströmin The First Sigh -teoksen (2003) raukean rytmikkäästi laskeutuvaan ja virkoavaan kukka-asetelmaan verrattuna kuolema tuntuu Phantasmassa aluksi loputtomalta vaikuttaneen liikkeen päätepisteeltä, vaikka kuvavirta ei katkeakaan missään vaiheessa - se jatkuu, mutta melko merkityksettömän tuntuisena. Yksi hetki virrassa nousee ylitse muiden, pysäyttää ajan. Teos kommentoi lineaarisen aikakäsityksen keinotekoisuutta, ja kolmikanavainen kuvavirta vaikeuttaa jo itsessäänkin suoraviivaisen kokemuksen syntymistä.

Päällimmäiseksi muistoksi viileän etäältä erilaisia välitiloja tarkastelevasta näyttelystä ei lopulta jää mikään yksityiskohta, joka iskisi punctumin voimalla. Yleisvaikutelmaa voisi luonnehtia kevytgoottilaiselle taajuudelle viritetyksi estetiikaksi nyrjähdyksineen. Taiteilijat ovat aina olleet petkuttajia, jotka ensin harhauttavat yleisön aisteja, mutta johdattavat lopulta jonkin merkityksellisen äärelle. Phantasma tekee näkyväksi aikakokemuksen monimutkaisuuden ja tuntuu kertovan, että lineaarinen aika on harhaa sekin.