Elsa Trzaska B-galleriassa

Elsa Trzaska: Osa kokonaisuutta. B-galleria 5.2.–28.2.2016.

Trzaskan videoinstallaatio on asetettu B-gallerian tilaan kolmelle seinälle, eikä katsoja voi mitenkään pysyä kärryillä siitä, mitä kaikissa suunnissa tapahtuu. Ajattelen, että jos minulla olisi saaliseläimen eri suuntaan katsovat silmät, voisin seurata kaikkia ruutuja helpommin ja näkisin myös taakse. Saaliseläimen näkö on muotoutunut sellaiseksi kuin se on reaktiona alati sitä vaaniviin silmiin. 

Yhdessä ruuduista näyttääkin olevan meneillään jonkinlainen eloonjääntidraama. Muun muassa Blair Witch Projectista tuttu heiluva kamera etenee hervottomasti pälyillen, kuin kätkeytynyttä katsetta etsien, pimeän metsän läpi kulkevalla lenkkipolulla lumen narskunnan säestämänä.

Muillakin screeneillä katsomisen tapa kiinnittää huomion yhtä lailla kuin se, mitä katsotaan. Katse ja kokemus limittyvät - Tutta Palin onkin huomauttanut, että neutraalia katsomisen tapaa ei ole. Muiden katseet muovaavat ihmistä eläimen lailla. Kuinka paljon joudummekaan muovailemaan itseämme muiden katseista selviytyäksemme, tai omaa peilikuvaamme tyydyttääksemme? Heiluva kuva kertoo myös eräänlaisesta sokeudesta. Ympäristö vääristyy pelkäksi kulissiksi, joka  kätkee vihollisen.

Toisessa ruudussa näemme utuista peltomaisemaa panoroivan katseen, joka pysyy koko ajan samoilla jalansijoilla. Tämä katse on helppo tulkita hallintaa ja omistamista ilmaisevaksi eleeksi. On selvää, että hallitsevan katseen subjekti on itse hyvin näkyvästi esillä avoimessa maisemassa. Mietin, että kukapa ei haluaisi olla kuin tämän katseen haltija, jota muiden silmät eivät pysty vahingoittamaan. Edestakaisin panoroiva liike herättää mielikuvia myös valvonnasta ja sen pakoilusta.

Valvontakamerat tallentavat ympäristöään, ja suurin osa niistä onkin tavallaan yhtä sokeita kuin rastaspelättimet. Lumen narskunta kuuluu valvovan katseenkin taustalla ja se tuntuu välillä kiihtyvän ja lähenevän, enkä enää ole varma, kuuluvatko äänet takaa-ajetulle vai jollekin valvojan työnsä liian kirjaimellisesti ottavalle ja pian hyytyvälle Jack Torrancen sielunkumppanille. Ääniefektit liittävät eri screenien tapahtumat löyhästi yhteen, jättäen niiden konnotoiman pakokauhun tai paranoian avoimeksi kysymykseksi.

Kolmannella screenillä ollaan miellyttävän maisemasokeuden pauloissa. Kuuran peitossa olevan lasin toisella puolella puut kiitävät ohi, ja ajatuksiin nousee lapsuudesta tuttu tunne mukavassa kuplassa matkustamisesta. Omissa ajatuksissa takapenkillä kelluminen on niin miellyttävää, että auton pysähdys määränpäässä tuntuu miltei pettymykseltä.

Installaation erilaiset katseet ja niiden kautta tulkittavaksi tarjoutuva suhde ympäristöön herättävät kysymyksiä katsojapositiosta. Kuvat tarjoavat katsomisen tapoja, joihin voi samaistua, mutta niitä voi myös kyseenalaistaa. Kyseenalaistaminen ja uuden katsomisen tavan omaksuminen voi kuitenkin olla vaikeaa yksilön ponnisteluista huolimatta. Emme voi yhtäkkiä vain päättää, että meihin kohdistuva ja valtaa käyttävä katse kuuluukin rastaspelättimelle.

Osa kokonaisuutta johdattelee pohtimaan omaa suhdetta katseen kohteena olemiseen, mutta myös omaa vallankäyttöä. Onko etuoikeutettua pelkästään se, että saa katsoa muita, vai onko katseen kohteena olo myös hivelevää vallankäyttöä? 

Liikkuva kupla ja sen suojissa matkustavan sisäänpäin kääntynyt katse tuntuvat viattomuuden aikaan kuuluvalta muistolta.