Miikka Vaskola Turun taidemuseossa

Mies itse kolmantena.  Miikka Vaskola: 5.2.–8.5.2016 Turun taidemuseo.

Miikka Vaskolan (s. 1975, Helsinki) yksityisnäyttely ei ole saanut teemoittavaa nimeä, ja kerran alakerran huoneet kierrettyäni tuntuu, etten löydä maalausten joukosta tulkinnan avaimeksi sopivaa teosta. Huomaan ikkunasyvennyksessä restauroinnin yhteydessä esille otetun väriportaan, joka tarjoaa kurkistusaukon taidemuseon menneisyyteen. Alimmaisena on ikkunapuitteiden alkuperäinen puupinta, sormella voi tuntea maalin paksuuden. Tämä yksityiskohta töytää ajatukseni yhdelle mahdolliselle polulle. Arkeologisiin kerroksiin verrattuna värikasauma voi tuntua vaatimattomalta menneisyyden dokumentilta, mutta historiaa tehdään myös maalaamalla. Saman huoneen ripustus johdattelee tulkitsemaan muotokuvia outoine kaksoiskuvineen kurkistusaukoiksi historian  sukupuoleen.

Vaskolan maalaamat miesten muotokuvat sopisivat kehystettyinä vaikkapa upseerikerhojen seinille ilman kahdennusefektiä, joka tuo mieleen isälinjan - esitystapa muistuttaa myös keskiajan taiteessa käytetystä arvoperspektiivistä. Kaksoiskuvan voi ajatella kertovan yksilön alisteisuudesta suvun nimelle, viralle tai jollekin muulle ylikäyvälle periaatteelle. Parrasta syntyvän uuden miehen avulla voidaan paljastaa isälinjoissa piilevä autogenesiksen ihanne, hymytön maatuska. Ripustus vihjaa suurmiesten homososiaalisista kerhoista.

Suurikokoiset kankaat ovat rispaantuneita alaosastaan, ja maalausten pinta näyttää sotkeentuneelta. Syntyy vaikutelma, että muotokuvat ovat olleet konkreettisesti mukana historian myllerryksissä, joista ne ovat kuitenkin arpisina selviytyneet. Ihmiset vaarantavat oman elämänsä pelastaakseen symbolisesti tärkeitä esineitä tuholta, mutta toisaalta, miksi kukaan olisi nähnyt niin paljon vaivaa pelastaakseen näiden pönöttävien, virkapukuisten miesten kuvat?

Yksi vastaus voisi olla: Shakespearen tragediassa Julius Caesar Cassius kadehtii Caesaria, koska tämä henkitoreissaankin pystyi karismaattisen valtansa ansiosta käskemään Caius Cassiusta, vihaansa piilottelevaa juonittelijaa, pelastamaan Tiberiä ylittävän päämiehensä hukkumiskuolemalta. Näyttelyn muotokuvat esittävät kysymyksen valtavan koon, vallan attribuuttien ja muiden statusta alleviivaavien esitystapojen sekä tosiasiallisen vaikutusvallan suhteesta. Kaikkein selvimmin tämä tulee esiin maalauksessa nimeltä Man with a Broken Horizon.

Man with a Broken Horizonin halkaistuista silmistään huolimatta sinnikkäästi poseeraava mies on liikuttava. Hahmon taaempi, nyrkkiin puristettu käsi vaikuttaa lyhyeltä, se ulottuu vatsakummun takaa vain vaivoin reidelle asti. Ehkä haalistuneet värit vievät perspektiiviseltä lyhennykseltä uskottavuuden, ja uskottavuuden puute leviää sitten koko hahmoon. Maalaus on eittämättä vaikuttava, mutta sen teho ei perustu decorumin suostuttelukeinoihin, vaan siihen, että kuvatun henkilön vajavaisuus on koskettavaa.

Kaksi naisten kuvista on ripustettu välitiloilta tuntuviin kapeisiin huoneisiin. Eyewitnessissä on kultaisena hehkuvalle pohjalle tehty, kasvoista katkaistu naisen profiili, ja maalaus näyttää muihin teoksiin verrattuna vähän kärsineeltä. Pitsikauluksiseen paitaan pukeutunut nainen tuntuu metaforisesti rajautuvan yksityiseen sfääriin, kansalliselle suojelualueelle. Samalla kasvojen typistys muistuttaa siitä, miten niukasti tavallisista ihmisistä jää  jälkiä: he ovat historian kasvotonta massaa.

Two Selvesissä Margaret Thatcheria muistuttavan kasvokuvan alaosaan on vedetty viiva. Ele tuntuu viittaavan sterilisaatioon, mahdottomaan äitilinjaan - tai lasikattoon, jonka Thatcherin kaltainen nainen on läpäissyt monistumalla hirviöksi. Toisaalta Thatcher on vain oman arvovaltansa varassa pienen huoneensa syvennyksessä.

Listener- teos käy kiintoisaa vuoropuhelua huoneen toisten maalausten kanssa. Kätkeekö nainen sukupuolensa vaatimattoman pukunsa laskoksiin ja maskiin? Rautarouvakin turvautui temppuihin saadakseen miehistä uskottavuutta: erään tarinan mukaan Thatcher madalsi ääntään äänikouluttajan opeilla. Two Selvesin kaulahelmet kuuluvat vallasnaisen topokseen: helmikorut ovat statussymboleja, mutta ne ovat samalla tarpeeksi vaatimattomia, etteivät herätä mielikuvia naisesta miehen varallisuuden kantotelineenä. Muotokuvien äärellä pohdin vaikutusvaltaisen naisen julkisuuskuvan piinaavan yksityiskohtaista säätelyä, mutta myös pingoittunutta Alexander Stubbia.

Helsingin yliopiston Kaisa-kirjastossa esillä oleva Heikki Marilan maalaussarja Yliopisto (1996) ottaa myös kriittisen, mutta Vaskolaa humoristisemman näkökulman muotokuvan genreen ja gallerioihin.  Sarja esittää horjuvasti tai pinnistellen poseeraavaa Keisarillisen Aleksanterin -yliopiston päärakennusta ja kommentoi virallisten muotokuvien jäykkyyttä. Väistääkö siis Eyewitnessin nainen muotokuvan kuolonsuudelmaa, jäykän poseerauksen aiheuttamaa häpeää, vai esittääkö teos naisellisen esikuvan puutetta?

Blink- teoksessa patinan alta erottuu ufo, joka vie ajatukset X-Files- sarjan FBI-agentin Fox Mulderin energianlähteeseen, haluun selvittää muukalaisten sieppaaman sisaren kohtalo. Naispuolisen perheenjäsenen muisto asettaa horisontin yksinäisen miehen elämälle, jossa virkatyönä vaatimattomasti pelastetaan maailmaa kosmisten salaliittolaisten juonimalta kadotukselta. Blink esittää yhden tulkinnan historian merkkihenkilöiden ylevien hankkeiden taustalla vaikuttavista motiiveista. Vihjaako se samalla kansakunnan kaapinpäällisten sukupuolijakauman perimmäisistä syistä, on katsojan päätettävissä.