Kangastuksia

Hiljattain katsoin Yle Areenasta Wim Wendersin elokuvan Paris, Texas (1984), jossa Harry Dean Stantonin esittämä Travis jahtaa (tai pakenee?) kuin zombie läpi amerikkalaisten aavikkomaisemien entistä vaimoaan (Nastassja Kinski) vuosia sitten sattuneen eeppisen välirikon jälkeen, aivan kuin nainen olisi kangastus. Viimein Travis löytää stripparina itsensä elättävän Janen ja saattaa hänet ja pariskunnan Hunter- pojan jälleen yhteen, mutta häipyy itse paikalta. Tulee olo, että mies elää unimaailmassa, tai että hän ei uskalla tarttua mihinkään, koska kaikki voi lopulta olla vain kangastusta. (Travisin selittämättömässä käytöksessä on myös jotain, joka muistuttaa masennusta sairastavan ihmisen ajatusmaailmasta.)

Sami Lukkarisen maalauksia oli esillä WAM:n Mansikkapaikassa. Lukkarisen työt on tehty palettiveitsellä, ja jälki muistuttaa pikseleitä. Töiden aiheet Lukkarinen löytää sosiaalisen median profiilikuvista. Tällä kertaa Lukkarisen työt kantoivat geneeristä nimeä Russian bride, ja ne oli ripustettu Wäinö Aaltosen maalauksen Syntymäpäivän aamu (1930) molemmin puolin. Aaltosen maalaus esittää puolipukeissa poseeraavaa nuorta naista, ja Lukkarisen maalausten pikselöityneet morsiamet tuntuivat hekin poseeraavan eritoten katsojaa varten. Aaltosen ja Lukkarisen töiden rinnastus sai minut pohtimaan kaikkia niitä syitä, joiden perusteella taidehistoriassa naiset ovat jääneet ilman nimeä.

Läheltä katsottuna Lukkarisen työt hajoavat, mutta kauempaa katsottuna voi tunnistaa naisten hahmon. Poseeraukset ovat kulttuurisesti koodattuja, ja vaikka ihmisten kasvonpiirteistä ei Lukkarisen maalauksissa voi päästä perille, asennot kertovat yhtä ja toista. Nimeämällä kuvaamansa naiset venäläisiksi morsiamiksi Lukkarinen asettaa katsojan vastatusten omien mielteidensä kanssa.

Näyttelyn teema on mansikkapaikka, mikä voi viitata myös pään sisäisiin mieluisiin sopukoihin, muistojen ja mielikuvituksen pyörittämään todellisuuteen. Taidehistorian opintojen aikana oppii moneen kertaan, että kuva ei ole todellisuuden jäljennös. Lukkarisen maalausten naishahmot piirtyvät esille vasta tietyn välimatkan päästä – ne/he ovat kangastuksen kaltaisia. Lähellä illuusio häviää, aivan samalla tavalla kuin kuuman maantien pinnassa väreilevä vesi haihtuu lähestyttäessä ilmaan. Ehkä Lukkarisen ”morsiamet” vain käyttävät kulttuurisia koodeja hyväkseen saadakseen haluamansa. Naishahmoisella baitilla ihmisiä voi johdattaa omaan perikatoonsa.