Anni Saijonkiven Domestikaatio – näyttelyssä on esillä kaksikanavainen videoinstallaatio. B-gallerian yhdelle seinälle projisoidaan kuvaa havumetsästä sammakkoperspektiivistä, ja huoneen toisella puolella on pilarin päälle nostettu monitori, jota lattialle asetetut, oletettavasti taiteilijan kotoa tuodut viherkasvit valkoisissa ruukuissaan ympäröivät. Monitorista katsoja saa seurata hyvin viitteellistä maisemaa sekä auringonvalon ja kameran linssin välisessä leikissä syntyvää bokeh-efektiä.
Installaatio kommentoi maisemataiteen perinnettä. Seinäprojektiossa metsän pohjalle, aluskasvillisuuden sekaan ilmestyy ruukkukasveja. Ääniraidalla kuuluu siritystä ja linnunlaulua, ja eläinten äänet ovatkin tässä installaatiossa oudolla tavalla kouriintuntuvampia esityksiä luonnosta kuin kuvat, joissa metsä ei ole sen enempää jylhä kuin mystinenkään, tai tulkittavissa jonkun mielentilan heijastumaksi, kuten symbolistisessa taiteessa.
Videokuvaa katsellessa ei tule oloa, että on luonnon keskellä tai sisässä. Aluksi on vaikea saada selvää ihan seinäprojektion mittasuhteistakin, kun sen etualan täyttää metsänpohja. Saijonkiven esittämänä metsä karkaa kuvaruudun taka-alalle, katsojan ulottumattomiin. Ruukkukasvit tuntuvat jonkinlaisilta korvikkeilta.
Installaatio saa pohtimaan luonnon käsitteeseen liittyvää ongelmaa, ja erityisesti sitä, että ”luonnoksi” mielletään se, mitä ihminen ei ole kultivoinut ja hoitanut. Käsitetaiteelle tyypilliseen tapaan Domestikaatiossa siis tutkitaan kielen ja todellisuuden välistä suhdetta, vaikkei Saijonkivi käytäkään kieltä teoksen materiaalina. Voiko luontoa ja ihmisen toimintaa erottaa toisistaan, onko luonto olemassa vain kielessämme?
Luonto on ehkä myös kulttuurisidonnainen käsite. Muistan kuulleeni tarinan, jossa Suomessa käynyt islantilainen ihmetteli, mikä Suomessa mahtaa olla luontoa. Vulkaanisen saaren asukin luontokäsite korreloi erilaisten mielikuvien kanssa kuin täällä asuvilla. Ehkä joku suomalainen on tuntenut samanlaista hämmennystä vaikkapa matkalla halki sikafarmi-Tanskan, joka on samalla läpiurbanisoitunut maa. Tarinan todenperäisyyttä en lähde vannomaan.
Taiteilija Marjatta Oja kutsuu omia videokuvaa ja esineitä yhdisteleviä installaatioitaan tilanneveistoksiksi, ja Saijonkivenkin teosta voisi kuvailla tällä samalla nimellä. Ruukkukasvien ympäröimä monitoripylväs tuntuu sisältävän symboliikkaa. Sari Kuuva kirjoittaa väitöskirjassaan Symbol, Munch and Creativity – Metabolism of Visual Symbols (2010) pilarin symboloivan taiteessa muun muassa jumalallista voimaa sekä maallista tai kosmista tasapainon tilaa. Pilari on ollut monien jumalien tunnusmerkki, ja erilaisten pilarimaisten fallossymbolien avulla kuolevaiset ovat voineet olla yhteydessä yliluonnollisiin voimiin. Animismissa luonto itse on yliluonnollinen, täynnä henkiä.
Monitori pyörittää sosiaalisessa mediassa jaettujen, elämää suurempien latteuksien taustakuvaksi kelpaavaa eteeristä luontokuvastoa, joten pilariin sisältyvä samanaikainen ylös nostamisen ja ylevöittämisen ele tuntuu Domestikaation puitteissa ironiselta.
Kiitos B-gallerialle kameran lainaamisesta.
Kommentit
Lähetä kommentti