Contour

Hanna Saarikosken Eyeliner (2013) on videoteos, jonka aikana taiteilija piirtää kasvojensa ääriviivaa mustalla meikkitussilla arvatenkin edessään olevan, katsojalle näkymättömän peilin tai avustuksella kääntäen aina uuden viivan alussa päätään enemmän profiiliin. Video kestää yli kaksikymmentä minuuttia, ja koko sen ajan Saarikosken käsi toistaa robottimaista liikettään ylös otsalta alas kaulalle ja olkapäälle. Liike tuntuu meditatiiviselta, mutta ajan kuluessa alan miettiä, kuinka puuduttavaa saman liikkeen toistaminen on.

Kun Saarikosken pään asento lähenee profiilikulmaa, hänellä on ilmiselviä vaikeuksia piirtää. Kasvot pysyvät kuitenkin ilmeettöminä. Juuri ennen videon loppua, kun Saarikoski kääntää kasvonsa suoraan kohti kameraa, hänen toisen silmänsä vetinen kalvo välähtää merkitsevästi - liikutusta, väsymystä? Rajauksen vuoksi piirtokäsi tuntuu välillä melkein irtonaiselta, aivan kuin se ei olisikaan Saarikosken ruumiissa kiinni.

Ensimmäiset mielikuvat videota katsellessani liittyvät Roy Liechtensteinin sarjakuvahahmoihin sekä drag-estetiikkaan, jossa meikin avulla vahvistetaan, liioitellaan ja väännellään kasvojen luonnollisia rajoja tai mittasuhteita eikä siis pyritä mihinkään aistikkaaseen valohämyyn. Curen Robert Smithin ikoninen dagen efter -suttumeikki on taas goottiversio ääriviivojen rikkomisesta. Saarikosken videossa keskeistä tuntuu kuitenkin olevan itse liike, ei se, miltä lopputulos näyttää. Tussin jäljet eivät tietenkään peitä sitä, että kasvot ovat kauniit, ja iho virheetön.

Olympialaisten jälkimainingeissa katson Saarikosken videota fyysisenä suorituksena, lopussa näkyvä liikutus ja huulien liikkeet muistuttavat urheilijoiden - ja myös poplaulajien - maneereista ennen ja jälkeen vedon. Mitä videon nainen tällä tavalla saavuttaa, onnistuuko/epäonnistuuko hän? Piirtojälki on horjuva, mutta itse liike on kauniin sujuva.