Pauliina Heinänen ja Laura Rämö kutsuvat taidekollektiiviaan Kaltevaksi Kollektiiviksi. Heidän tekstiä, valokuvia ja hukkuneita esineitä sisältävä installaationsa Treasures yhdistelee asioita tavalla, joka tuntuu nyt olevan taidemaailmassa pinnalla: taidegalleriaan mennään lukemaan. Heinänen ja Rämö ovat pullopostin välityksellä pyytäneet tuntemattomia ihmisiä kirjoittamaan heille jonkin kadottamansa esineen tarinan.
Hiljattain näin vanhan raatihuoneen galleriassa Appu Jasun hylätystä puutarhasta kertovan näyttelyn, jossa yhdisteltiin Heinäsen ja Rämön tapaan kertomuksellista tekstiä ja valokuvaa. Jasun installaatio kiusasi katsojaa ensinnäkin mittakaavallaan, tekstit ja valokuvat oli tulostettu pienikokoisille, käpertyville paperiarkeille. Näyttelyn summittainen ripustus oli myös omaperäinen veto. Papereita löytyi lattianrajasta tai ne oli ripustettu kyykistelykorkeudelle. Jasun installaatiossa kirjoitus oli etusijalla – tuntui siltä, että lukemista odottavia tekstiarkkeja oli ripoteltu loputtomasti galleriatilaan.
Heinäsen ja Rämön installaatiossa tekstiä on myös melko paljon, ja heidän suuri valokuvasarjansa koostuu aika pienistä pahville liimatuista kuvista, mutta he eivät yritä manipuloida katsomistapahtumaa yhtä voimallisesti kuin Jasu. Installaatioon kuuluvat tekstit kuitenkin vaativat katsojan aikaa, koska ne ovat kertomuksia. Tekstien ja kuvien yhdistely tekee näkyväksi sen, miten vapaata kuvan katsominen on. Ei ole mitään tiettyä järjestystä, jossa kuvaa pitäisi katsoa, kertomus on sitä vastoin luettava alusta loppuun. Erilaisille papereille käsin kirjoitetut ”hukkumistarinat” ja anonyymejä löytöesineitä esittelevä valokuvaseinä tarjoavat näyttelytilassa katsojalle erilaisia uppoutumisen kokemuksia.
Tunne, joka syntyy, kun käsi tapaa pelkkää tyhjää taskussa, jossa sen pitäisi olla, mutta ei olekaan, on kaikille tuttu. Lyhyen aikaa silloin, kun huomaa tavaran kadonneen, tämä katoamistemppu tuntuu kielivän koko elämänhallinnan puutteellisesta tilasta. Aivan kuin kännykkä tai avaimet eivät olisikaan kadonneet, vaan sinä itse. Heinänen ja Rämö kertovatkin näyttelynsä esittelyssä, että heitä kiinnostaa kaupungilla vastaan sattuvien hukattujen esineiden sisältämät elämäntarinat. Esineet eivät ole vain esineitä, ihmisillä on kyky inhimillistää ja muuttaa tarinoiksi kaikki näkemänsä ja omistamansa. Jonkun laitoksen käytävän naulakossa syksystä kevääseen törröttävä yksinäinen tumppu herättää sääliä kuin silmänsä menettänyt pehmonalle.
Erilaisilla käsialoilla kirjoitettuja hukkumistarinoita tekee mieli ajatella blogikotien seesteistä elämää ja pirteää elämänhallintaa edistävien, Keep-Calm-and-Whatever/ Wake up and Smell the Coffee -sukuisten sisustustekstien antiteeseinä. Riemastuttavin katoamistarina kertoo alushousujen seikkailusta.
Kommentit
Lähetä kommentti