Ingmar Bergmanin elokuva Naisen naamio (1966) käynnistyy montaasilla, jossa yhdistellään ikonista uutiskuvaa ajallisesti sekä tilallisesti epämääräiseltä tuntuvaan kuvamateriaaliin. Bergman viestii, että puhuvien päiden ja innottoman editoinnin sijaan luvassa on elokuvaelämys. Tanssivien luurankojen ja itsensä tuleen sytyttävän munkin lisäksi näemme lähikuvaa lampaan teurastuksesta. Eläimen päätä pidellään paikoillaan ja verinoro juoksee kurkusta. Sen jälkeen kädet näyttävät suorastaan syöksyvän suolien keskelle.
On oikeastaan merkillistä, että katsoin elokuvan loppuun. Minulla on tapana jättää elokuva kesken, mikäli siinä turvaudutaan halpaan temppuun. Eläimen kärsimystä käytetään mielestäni monesti deus ex machinan tavoin. Se on merkki siitä, ettei käsikirjoittaja/ohjaaja kykene sähköistämään kerrontaa muulla tavalla. Muun muassa The Lobsterin ja Kummisedän jätin kesken sen kohtauksen jälkeen.
Juonitasolla Naisen naamio kertoo kahdesta naisesta, jotka tuo yhteen sairaus. Bibi Andersson on sairaanhoitaja nimeltä Alma, Liv Ullmann on Elisabeth, kesken teatteriesityksen mykäksi ryhtyvä näyttelijä. Alma hoitaa Elisabethia saarella merenrantatalossa. Elokuvan edetessä hoitosuhde muuntuu ensin asetelmaksi ”tyttökaveri yökylässä”, syvenee ja muuttuu lopulta veriseksi taistelutantereeksi. Todellisuus, unennäkö ja kuvitelmat sekoittuvat saumattomammin kuin vaikkapa saman ohjaajan Mansikkapaikassa.
Bergmania pidetään kärsimyksen kuvaamisen mestarina. Hänen ansionsa väkivallan kuvaajana eivät liene yhtä tunnettuja. Juuri siinä Naisen naamio kuitenkin on mestarillinen. Kirjassaan Ahdistava kulttuurimme Sigmund Freud esittää, että ihmisluontoon kuuluu erottamattomasti halu väkivaltaan ja kuolemaan. Freudille ihminen on kissa, joka tappaa huvikseen ja leikittelee uhrillaan. Ei kannata kysyä, miksi Elisabeth, joka alusta saakka hakee ihokontaktia hoitajansa kanssa, myös pettää hänet. Elisabeth tekee sen, koska saa tilaisuuden noudattaa viettiään. Kun ihmiset sanovat, ettei heidän tarkoituksensa ollut loukata, he monesti puhuvat totta ja siltikin valehtelevat.
Väkivaltaa on siivottu kodeista, oppilaitoksista ja nyt myös armeijastakin, kun sotilaita ei enää keritä. Väkivalta ei kuitenkaan häviä, siitä tulee vain kekseliäämpää. Naisen naamiossa kaksi naista lähentyy herkulliselle puukotusetäisyydelle toisistaan. Elisabethin petos tuntuu erityisen häijyltä, koska oversharing on nykykulttuurissamme omantunnon, Yliminän ruoskan, erityistarkkailussa oleva synti. Ekshibitionismi ei enää viittaa ainoastaan patologiseen sukupuolielinten paljastamishaluun. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että seuraavana päivänä katuu toiselle ihmiselle uskottua salaisuutta, kuten Alma. Paljastamalla liikaa joudut pilkan kohteeksi: And she gave away the secrets of her past/ And said I've lost control again. Mikä on liikaa?
Naisen naamion alussa näytettävä teurastus ei ole allegoria. Lammas ei ole Alma. Elokuva alkaa mässäilevällä verenvuodatuksella, koska ihmisen suhde tuotantoeläimeen ei ole puhtaan välineellinen. Se on mitä on, koska ihminen ei kohtaa vastustusta.
Kommentit
Lähetä kommentti