Ilmasto ei ole kenenkään takapiha

Susanna Kesäsen näyttely Vihreä talo Valokuvakeskus Perissä käsittelee prosessitaiteen keinoin kysymystä, kuinka radikaali täytyy olla erottuakseen. Milloin olla puolesta, milloin vastaan. Milloin olla piittaamaton ja röyhkeä, milloin on viisasta vetäytyä taustalle. Kesänen on perinyt satavuotiaaksi eläneen isotätinsä vanhan talon. Frottaasitekniikalla tehdyt piirrokset dokumentoivat rakennuksen pintoja. Taiteilija on teipannut paperiarkkeja lattiaa vasten ja hangannut lyijykynillä esiin alla olevan puulattian kuvioita. Piirrokset ovat syntyneet kunnostustyön ohessa. Kesänen on tutustunut sukutaloon ajan kanssa kuulostellen rakennuksen historiaa. Tämän varokeinon ansiosta uusi asukas asettuu osaksi kerroksellista ympäristöä tuhoamatta sitä, mitä on ollut jo ennen häntä. Taiteen maisterin opinnäytteessään Kesänen kirjoittaa, että tekee vihreässä talossa monet asiat siten kuin on tehty ennenkin. Esillä olevat teokset kommentoivat anonyymin perinteen ja individualistisen taiteen eroa.

Hankaamalla tuodaan esiin se, mikä jo on olemassa. Frottaasissa keskeistä ei olekaan muoto, joka paljastuu, vaan itse prosessi. Lyhytsäteisen ja kuluttavan liikkeen toisto huonossa asennossa vie ajatukset arkisen näkymättömään ja monesti sukupuolittuneeseen ruumiilliseen työhön. Mielikuvaa vahvistaa se, kun piirrosjälki rakentuu tukeutuen olemassa olevaan. Itsensä kieltämisen sijaan Kesäsen prosessitaide kuitenkin kertoo enemmän relationaalisesta ympäristösuhteesta. Se tarkoittaa vuorovaikutusta, sopeutumista ja edeltäjien kuuntelua, oppimista. Kesäsen erityiseen paikkaan kiinnittyvää näyttelyä on houkuttelevaa verrata IC-98:n Khronoksen talo -projektiin.

IC-98:n projektissa taiteilijat Visa Suonpää ja Patrik Söderlund hankkivat Pöytyältä maatalon. Tarkoitus on, että luonto (tai epäinhimillinen osa luontoa) ottaa pihapiirin haltuunsa. Alue eristetään juridisesti, suojelualueena, ihmisen kosketuksen ulottumattomiin. Rakennuksen tai sen historian kanssa ei pyritä vuoropuheluun. Khronoksen talolle on suoritettu eräänlainen ruumiinavaus: paikan rakennushistoria on selvitetty ja ympäristössä on tehty luontokartoitus. Nämä ovat byrokraattisia toimenpiteitä. Kuten kuollut ihminen, myös rapistuva talo haja-asutusalueella tuottaa vielä työtä. IC-98:n käsitetaiteellisessa projektissa idea säihkyy materian raunioilla. Kesäsen lähtökohdat ovat toiset, koska isotädin talo on hänelle tuttu entuudestaan. Vihreä talo -näyttely kertoo halusta olla osa jotakin jatkumoa.

Perissä on frottaasiteosten lisäksi esillä myös salaperäisiä rasioita. Yhteen niistä on aseteltu kiiltelevää, suurikierteistä kultanauhaa. Askeleen päässä laatikoista on rakennuksen pienoismalli. Katsomaan ja näpertelemään kutsuva installaatio vertautuu vaikkapa Tigerin kaltaisten liikkeiden karkkimaiseen esillepanoon. Installaatio voi viitata ympäristön kertakulutukselliseen tenhoon, tai ehkäpä sen pinnallisen esteettiseen arvostamiseen.

Hiljattain uutisoitiin, että keskimääräisesti ihmisten elämä keskittyy noin kahteenkymmeneen eri paikkaan. Niistäkin vain muutaman voi kuvitella olevan sellaisia, joihin yksi ihminen voi kiintyä siinä määrin, että ympäristön tulevaisuus kiinnostaa. Mikäli Vihreää taloa tulkitsee ekologisena kannanottona, kysymys kuuluu, onko näyttelystä välittyvää huolenpitoa mahdollista laajentaa oman elämän kiintopisteiden ulkopuolelle.

On ymmärrettävää, että oman suvun muistojen talosta halutaan pitää huolta. Onko silkkihansikkaisesta ympäristötietoisuudesta kuitenkaan ideologiaksi? Onko mahdollista tuntea vastuuta ilmastonmuutoksesta, ympäristötuhoista ja tulevien sukupolvien elämästä? Voiko ympäristöhuoli rajallisesta kiintymyskapasiteetistamme johtuen ilmetä vain nimbyilynä?