Kuvat
Titanicin hylystä kiehtoivat minua suunnattomasti, kun olin lapsi. Luin
tietokirjasta tarinaa neitsytmatkallaan tuhoutuneen
valtamerialuksen kreikkalaisesta tragediasta. Titanic uhmasi kuolemaa, koska
sitä pidettiin uppoamattomana. Nyt hylky on muuttunut korroosion vaikutuksesta
ruostepuikkojen, rustikkelien, verhoamaksi kummituslaivaksi. Sen ympärillä merenpohjassa
leviää satojen tuhansien esineiden muodostama tuhon laahus. Hukkuneiden epätoivo
tuntuu todelliselta, kun jälkipolvien valot piirtävät hylyn esiin pimeydestä.
Jaakko
Niemelän animaatio Nostalgia liittyy
projektiin, jossa taiteilija tutustuu merimiesisäänsä uudelleen tekemisen
kautta. Niemelä on käynyt samoissa paikoissa kuin isänsä, matkustanut
laivoilla ja dokumentoinut kokemaansa. Taustatarinastaan huolimatta teos ei
muistuta yksityistä tunnetyötä. Animaation alussa laiva kulkee
pahaenteisen musiikin säestämänä voimakkaassa aallokossa. Aina, kun laiva saavuttaa aallon huipun, se saattaa olla viimeinen kerta ennen lopullista matkaa
alas.
Videon toisella puoliskolla siirrytään spekulatiiviseen tilaan.
Ylimaalliselta vaikuttava valo pyyhkii kaiken näkevänä luurankomaista
moduulirakennetta. Rakenne vie ajatukset ideaaliin tai ”himmeliin”, joka
siirretään vaihtelevalla menestyksellä tietokoneen uumenista elämän
tukikehikoksi.
Animaation loppupuoliskolla alus hajoaa kappaleiksi. Katsomiskokemus muuttuu rauhallisen
meditoivasta väkivaltaiseksi. Katsojaa ikään kuin tartutaan kauluksista ja
hänet vedetään laivan kyljestä sisään. Visuaalisella kaaoksella shokeeraataan
silmää tavalla, joka tuntuu saaneen vaikutteita nykyelokuvan ”mahdottomista”
kamera-ajoista CGI-ympäristöissä.
Nostalgia hahmottuu yhtenäiseksi kertomukseksi,
vaikka siinä on tyylillisiä katkoksia sekä ajallisia ja tilallisia siirtymiä.
Studiossa aiemmin esillä olleessa Stefan Larssonin psykedeelis-esoteerisessä Impermanance Trajectory -animaatiossa
oli myös vahva etenemisen vaikutelma. Larssonin taiteessa framilla tuntuu
kuitenkin olevan ennen kaikkea teknologian suorituskyky.
Nostalgia ja vaikkapa Taidehallin näyttelyssä näkemäni IC-98:n
Omnia Mutantur hyödyntävät suurta
mittakaavaa ja immersiivistä musiikkia tavoitellen elokuvateattereiden vaikuttavaa
eskapismia. Elokuvan ja animaatiotaiteen rajat hämärtyvät. Videotaiteeseen sen
sijaan tuntuu edelleen liittyvän jonkinlainen hento oletus kriittisestä
reflektiosta.
Niemelän teoksessa rinnastetaan erilaisia katsojapositioita. Toisaalla on etäinen,
puhtaan visuaalinen ja älyllinen tarkkailuasema, toisaalla ruumiillinen kokija. Positioiden keskinäiseen järjestykseen liittyy
poliittisia ulottuvuuksia, mutta Nostalgia
vetoaa osin samalla tavalla kuin Titanicin kuvitetut tarinat. Myös lapsen kiinnostuksen
kohteena olleet vaikuttavat kuvat todistavat siitä, että kun jokin kiehtoo
silmää, koko ruumis eläytyy.
Nostalgian musiikkina käytetään barokkisäveltäjä
Alessandro Scarlattin kuoroteosta ja taiteilijan siskonpojan säveltämää
musiikkia. Pelkästään ihmisen ajatteluhan voi säilyä erilaisissa dokumenteissa,
kuten sävelletyssä musiikissa. Lyotard tiivistää esseessään Can Thought go on without A Body?, että kun ihmiset
tavoittelevat kuolemattomuutta, varautuvat katastrofeihin ja tahtovat avaruuden
kaltaisiin elinkelvottomiin paikkoihin, he yrittävät siirtää sekä ajattelunsa että
ruumiinsa toiseen ulottuvuuteen.
Nooan arkki on vain yksi niistä
fantasioista, joissa elämä sellaisena kuin sen nyt tunnemme pyritään kuvittelemaan
kuolemattomaksi. Nostalgia glorifioi väistämättömän
epäonnistumisen.
Kuvat: Jaakko Niemelä
Kommentit
Lähetä kommentti