Emma Jääskeläinen. Tizzicato/ Vanhan raatihuoneen galleria. 24.8.–30.9.2018.

Tizzicaton teosten materiaaleina on käytetty pronssia, puuta sekä kahdenlaista marmoria, joista toinen on voimakkaan kuviollista. Värikkäiden simpukoiden himmeä hohde yhdistyy pronssin terävämpään kiiltoon ja nahistuvien chilipaprikoiden nahkamaiseen, tummaan punaan. Jääskeläisen näyttely kertoo rakkaudesta klassisiin, mutta myös yllättäviin materiaaleihin ja kuvanveiston historiaan. Materiaalien lisäksi pienet votiiviteokset viittaavat antiikin kuvanveistoon. 

Antiikin Kreikan kulttuurissa ruumiinosia esittävät votiivit olivat pyhäkköihin tarkoitettuja lahjoja, jotka kertoivat muun muassa toiveesta tulla raskaaksi. Jääskeläisen teokset ovat polykromaattisia, kuten olivat monet kreikkalaiset marmoritkin aikoinaan. Varsinkin myöhäisklassisen kauden kuvanveisto on ollut moni-ilmeisempää ja värikkäämpää kuin usein mielikuvissa.

Tizzicatossa leikitään mittasuhteilla ja kommentoidaan klassisen kuvanveiston menestysformulaa, joka Johann Joachim Winckelmannin (1719–1768) mukaan perustuu luonnosta tehtyjen havaintojen kultivoivaan yhdistelyyn, puhtaaseen ääriviivaan ja pidättyneisiin ilmeisiin ja elekieleen. Antiikin kuvanveistäjä yhdisteli useasta lähteestä havaintoja tavoitellessaan täydellistä kauneutta. Synteesi olikin Winckelmannille ratkaiseva vaihe. Epäonnistuneessa synteesissä irvistelevät saumat. Tizzicaton veistosfragmenteista saisi ehkä koottua yhden ihmisen, mutta minkälaisen?

Pylvään päässä on pieni, kuonolleen kellahtanut pronssinen muumi, jolta puuttuu alaosa. Tai ehkä se onkin naivistinen mukaelma Marcus Aureliuksen ratsastajapatsaan pronssihevosesta. Sudokun marmorisen torson kylkilihat laskostuvat toisiinsa. Veistos kommentoi humoristisesti winckelmannilaista ääriviivaa, joka ei sallinut ihon rypistyvän edes asennon vaikutuksesta. Toisaalta teos tuo mieleen myös vaikkapa kreikkalaisille jumalille osoitetut kohtuvotiivit. 

Spagat jännittyy kahden tuen varaan. Tunnen kappaletta vastakkaisiin suuntiin kiskovat voimat.   Marmoriveistoksen pinta on työstetty kauttaaltaan uurteille, jotka kiertävänä spiraalina vahvistavat pakaroihin ja takareisiin pakkautunutta venymisvaran vaikutelmaa. Vaaleanpunaiset suonet ovat kiven hitaaseen syntymään liittyvien sattumien seurausta.

Jääskeläinen käyttää teoksissaan kauniin muotoisia kiviä ja simpukankuoria.  Ne todistavat luonnonkauneudesta, joka on osattava jättää silleen. Lisättyinä työstettyihin materiaaleihin luonnonmateriaalit lisäävät teosten haptisuutta. Rinnastamalla eriluonteisia, eri tavoin työstettyjä materiaaleja veistokset vetoavat johonkin esteettisesti jäsentymättömään yhteisaistielimeen.

Seinälle ripustetut simpukkahampaiset kidat tuovat mieleen kalan leukaluut. Simpukat, ihomaalaukset ja kalanruodot ovat koruja, joita on käyttänyt romanttisen rousseaulaisessa mielessä autuaan yksinäinen metsästäjä-keräilijäprimitiivi.  Maasta poimittu esine miellyttää hänen silmäänsä, joten se lähtee mukaan.  Tizzicatossa ihastuttavat viimeiset silaukset, joita Jääskeläinen on keksinyt. Pienoisveistoksen päälle on siroteltu marmorijauhetta, joka on levinnyt pylvään ympäristöön lattialle. Se kulkeutuu hippusina ulos galleriasta kengänpohjissa.

Jääskeläisen teokset ovat korumaisia, ja tietoisia siitä. Toisaalta mikä tahansa taide voi muuttua koristeen kaltaiseksi, jos se ei avaudu katsojalle. Taide on aikaansa sidottua. Teoksen arvo ja merkitys rapautuu pois aivan samoin kuin antiikin marmoripatsaita peittänyt maali. Praksiteles ja muut veistäjämestarit elivät maailmassa, jonka julmalta peililtä monet kiveen ikuistetut kalokset vaikuttavat. Ateena, demokratian kehto. Entäpä naisen asema? Miehen vartalo oli halun kohde, mutta se signaloi kauniina myös poliksen täysivaltaisten kansalaisten miehisiä ihanteita.

Jääskeläisen Fiddles-teokseen on muotoiltu pakarat, ja kiven kääntöpuolella hahmottuu hampaan purupinta. Synteesi on omaperäinen, ja yhden kuulemani kommentin mukaan hurja. Teosta voi ajatella uudelleentulkinnaksi vagina dentata -aiheesta, eli naisellisesta korruptiovoimasta, josta Sokrateskin varoittaa Valtiossa. Sokrateen mukaan liika lyyran ja harpun kuuntelu veltostuttaa sotilaat (nykyhetkeen päivitettynä kasvisruokapäivä kerran viikossa on yhtä turmiollista)! 

Fiddles kiteyttää jotakin hämmennyksestä, jota koin aloittaessani taidehistorian ja sukupuolentutkimuksen opinnot. Antiikin kuvanveisto on itsestään selvä osa taiteen kaanonia ja taidehistorian perusopintoja. Sukupuolentutkimuksen myötä herännyt uusi tietoisuuteni ei halunnut tietää mitään mieskasvoisen, naisten olemassaoloa typistävän muinaisen kulttuurin taiteellisista saavutuksista. Jälkeenpäin leimahdukseen voi jo suhtautua huvittuneesti. 

Platonin Valtiossa kohtuus on ihanteellisen kaupunkivaltion kaikkia kansalaisia luonnehtiva hyve. Winckelmann ihaili antiikin marmoreissa kasvojen tyyntä kauheutta, hirviömäistä passiivisuutta. Kuolevan Aktaionin (200-luku) ilmeettömät kasvot olivat hänelle merkki ylevästä sielusta. Kohtuuden tunteva ihminen kuoleekin kauniisti. Sen sijaan jos omaa loppuaan vastustaa kynsin hampain kertoo se hybriksestä, liiasta itserakkaudesta. Antiikin hymyttömissä, kivun kieltävissä marmoreissa on jotakin epäinhimillistä. Tizzicatoa kuitenkin kuvaavat Lyotardin sanat: hetkeksi kivettynyt energianpuuska, hymy materian pinnalla kosmoksen kaukaisessa nurkkauksessa. 

Vanhan raatihuoneen galleria muuttuu osaksi uutta Taidehallia. Julkaisen vanhan tekstini uudelleen galleriaa muistaen. Kevyet mullat.